Rehab gone addictive.

© Hanna Sankari

Mä vietän ihan luvattoman paljon aikaa tallilla, tai siltä musta ainakin tuntuu. Toisaalta, se on maailma johon mä kuulun. Siellä mä voin olla rauhassa oma itseni ja kaikki pahan maailman murheet tuntuu kaukasilta ja pieniltä.

Vaikka onhan sekin maailma muuttunut, tähän 90-luvun alkuun syntyneiden kesken meillä on ollut aina ne tietyt ponit/hevoset lähellä ja kun ne on lähteny on koko meiän elämä murentunut samalla (ainakin siltä se on tuntunut). Nämä nykyajan "pikkuiset" vaihtelee hoitoponejaan miten sattuu ja kun se oma rakas 'hoitsu' lopetetaan, ollaan samantien etsimässä uutta. Ihankuin vanhasta haluttaisi päästä eroon.

Mun mielestä toi on kamalaa. Hevosystävien kuuluisi saada kunniapaikka sydämessä ja niitä pitäisi muistaa kunnioituksella. Muutenkin suurta ja kaunista eläintä tulisi osata arvostaa.

En tiedä. Suututtaa ja raivottaa. Kirjotukset vieläkin menossa, perjantaina onneksi loppuu koko höskä. Stressitaso ylittää luvalliset fäärit ja se näkyy mm. iholla. Oon repinyt mun kynnet ihan mitättömiksi. Hävettää näyttää käsiä missään. Voi kyllä, ilmastonmuutosten ja nälänhädän rinnalla tuo varmasti kuulostaa pieneltä ja mitättömältä, mutta tällä hetkellä se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Mä olen tällä hetkellä niin rättipoikkiväsynyt, etten aio edes keksiä tekosyitä turhamaisuudelleni.

Pieni höyryjenpäästö, kynsenhoitoaineet, kunnon yöunet ja kaikki mun turhamaiset ongelmat kaikkoaa taas lähettyviltä. Vaikka Descartesin ja Platonin teoriat ovatkin mielenkiintoista luettavaa, tarvitsee tämä tyttö nyt kasvonaamion ja uusimman Cosmopolitanin!